[Otsikko? Suurmiehet reippailemassa, Suurmiehet metsässä ja metsällä, jne.]

(Aleksis Kivi, Elias Lönnrot ja Zacharias Topelius viettävät urheilupäivää ja juoksevat Runebergin mailla metsien läpi. Alastonna, vailla rihmankiertämää[lukuun ottamatta päähineitä] nuo urhot kiitävät ryskyen kuin hirvet Suomen suloisessa suvessa, ja laulavat mennessään!)

Kivi, Lönnrot ja Topelius: Metsän poika tahdon olla, sankar' jylhän kuusiston!
Topelius: Pakko myöntää, ettei tämä sinun juosten kustu, rakenteeltaan amatöörimäinen lorusi ihan käyttökelvotonkaan ole, Aleksis!
Kivi: Kyllä se nyt sinun pateettiset, limaiset sonettisi aina hakkaa. Mutta nyt, halt! (nostaa kätensä seisokin merkiksi. Trio pysähtyy)
Lönnrot: Pidämmekö kristillisen tauon? (puuskuttaa vähäsen)
Kivi: Totta saatanassa pidämmekin, sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä arvatkaapa mikä paikka tämä on!
Topelius: Lützen?
Lönnrot: Väinölä?
Kivi: Ei, eikä edes Impivaara, vaan paikka joka on kyllin syrjässä, jottei Johan Ludvigin viinanhimoinen nenä tänne haista. (nostaa kiveä ja kaivaa kätköstä kolme isoa pulloa pirtua)
Topelius: Ah, Aleksis, sinä metsän kuningas!
Kivi: Kaikille oma flinda. Ottaahan Eliaskin?
Lönnrot: Toki, urheilun kanssa alkoholikulttuuri ei koskaan voi syntiä olla.
Topelius: Skål på den saken!
Kivi: Kippis!
Lönnrot: Hölkyn kölkyn!
(kaikki kolme ottavat pulloistaan kelpo ryypyn, mutta Lönnrot kakoo ja sylkee.)
Kivi: Mitä helvettiä, sinä äpäräkö syljet minun pirtuani, omalle ympärileikatulle kyrvällesi!
Lönnrot: Huh kun on vahvaa!
Kivi: Kyllä Eliasta nyt näin huonosta käytöksestä vähän on rangaistava.
(Kivi mottaa Lönnrotia turpaan niin että tämä kaatuu, pirtupullo jää ilmaan jolloin Kivi samaisella kädellään nappaa pirtupullon turvaan ja täten seisoo kaksi pirtupulloa käsissään.)
Topelius: Näppärästi temppuiltu, pirtuherra!
(yhtäkkiä suurmiestemme päiden ylitse lauotaan väkipyssyn laukaus.)
Topelius: Tämä on vast'edes oleva minun soittoani. (ottaa tyynesti toisen ryypyn)
Lönnrot: Mitä kauheutta!
Kivi: Ei hätäännytä, vaan katsotaan mistä laukaus tuli.
(Troikka hölkkää pirtupullot kädessä laukauksen tulosuuntaa kohti, ja alkaa havaita ylhäältä käsin kuuluvaa kiivasta kiistelyä.)
Runeberg: Hirviä siellä mölisi, sanokaa minun sanoneen, eikä lie ihme vaikka osua olisin jonkun perseeseen, josta paistia vielä saamme!
Sibelius: Thuolta, kaislikosta, suhahti ainakin viisikymmentä peltopyytä nyt hirven vittuun kun sinä kiihkoileva munakeisari ammuit kummitukshia.
Runeberg: Ja turpa umpeen, nämä ovat minun maitani!
Mannerheim: Runeberg on oikeassha.
Lönnrot: Kas. Tuohan on primitiivinen hirvenmetsästystorni, ja ylhäällä tornissa toikkaroivat Runeberg, Sibelius ja joku viiksekäs sotapoika, kaikki aivan kännissä!
Kivi: Hyvin kuvasit käsillä olevan tilanteen.
Topelius: (nostaa käsiään torveksi) HOHOI SIELLÄ, TOVERIT!
Mannerheim: Huomioh! Tuolla jotakin nakupellejä.
Runeberg: (kasvot punaisina viinasta ja kiukusta) Nakupellejä, minun maillani?! Sibbe, anna toinen tussari.
(Selvästi tästä kolmikosta humalaisin, Sibelius, ojentaa kuitenkin Runebergille piilukon.)
Runeberg: Ei sitä, senkin selkärangaton pasifisti, vaan musketti!
Sibelius: Minkäs minä aseista tietäisin... (ojentaa kuitenkin Runebegille musketin.) Miksi näitä pitää olla niin paljon?
Runeberg: Kysy ennemmin miksi Mannerheim hilasi haupitsin tänne?
Mannerheim: Tornimme tarvitse strategisesti tykistötukea. Ja voimmehan törmätä todelliseen suurriistaan, olifanttiin, huulikarhuun tai vaikkapa louhikäärmeeseen!
Sibelius: Asefetissi sinulla vain on, mokoma perverssi vapaaherra!
(Runeberg tähtäilee alastomia)
Lönnrot: Louhi?
Kivi: Johan Ludvig, älä toki ammu!
Mannerheim: Villejä. Mitäköhän. Mustilaisia kai.
Runeberg: Zigeenarit, jumalattomat lumppumaankiertäjät, ettepä toiste tule minun mäntyjäni nakertamaan, kerjäläisroskaväki! (ampuu kohti alastonta kolmen koplaa, mutta asepa laukeaakin virheellisesti niin että Runebergin naama mustenee.)
Lönnrot: Ähäkutti, ilkimys! Nyt minä kiipeän siihen torniin. (alkaa kiivetä)
Mannerheim: Mustilaiset nakupellet valtaavat laivamme! Hiiohoi! Valmistautuka lähitaistelu. (vetää sapelinsa ja alkaa huitoa sillä kuin kapellimestari tahtipuikollaan.)
(Sibelius närkästyy moisesta ja kaivaa kotelostaan esille oman, aina mukana olevan tahtipuikkonsa.)
Sibelius: Syvä iskumme on, viha voittamaton...!
Mannerheim: Tuohan hyvältä kuulosta! (hoilaa mukana)
Kivi: Millaista paskaa!
Topelius: Elias-kulta, älä nyt, siellä on vaarallista! (tarraa Eliasta jalasta)
Elias: Päästä irti, Sakari!
(Topelius suukottelee Eliaksen nilkkaa ja anelee häntä jäämään maan kamaralle.)
Runeberg: Elias? Sakari? Mitä olenkaan tehnyt! Tuollahan ovat entiset luokkatoverini Turun Akatemian ajoilta! Jo silloisissa bakkanaaleissa sairas-Sakari alkoi katsoa aina Eliasta sillä silmällä saatuaan viinaa. Perkele, olisi nuo toisaalta hyvä ampuakin.
Sibelius: Kannatan!
(Elias putoaa Topeliuksen ja Kiven päälle, ja kaikki kolme kiemurtelevat alastomassa sekamelskassa.)
Runeberg: Hå hå håå, oikein teille paskiaiset! (avaa sepaluksensa ja alkaa kusta kolmikon päälle)

(Illan rusko alkaa kajastaa. Metsän linnut seuraavat vielä kiinnostuksella Runebergin hirvenmetsästystornin ehtootapahtumia. Topelius peittää miehuutensa viikunanlehdellä, Lönnrot tietysti vaahteranjuurella ja Kivi... kivellä. Kunnes joko Sibeliuksen tai Mannerheimin alati tupruava sikari putoaa Runebergin ruutinassakkaan... ja kaikki haihtuu pois, vai oliko se kaikki vain unta?)