Suurmiesten kielenkäytöstä

Pääasiallisesti jok'ikisen Suomen suurmiehen kielenkäyttö on lennokasta, mahtipontista ja mahdollisimman vanhahtavaa. Erityisesti suurten runoniekkojemme puhekielikin antaa paikoittain vaikutelman jopa hätäisesti improvisoidusta runonpätkästä. Koska suurmiehemme kuitenkin sikailevat ja seikkailevat vapautuneina ja rappeutuneina, viljelevät he mielellänsä kosolti enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisia kirosanoja ja solvauksia. Lähempänä nykyaikaa lymyilevät ilmaukset kuten "mutsinnussija" ja "juoda itsensä totaaliseen tuubaan" ovat mukana huumorin, kontrastin ja anakronismin itsensä tuovan huumoriarvon takia. Taikasieniä nautittuaan Kivi ja Lönnrot mölisevät kuin 60-70-luvun hipit konsanansa. Kontrastia tuovat muutenkin kaikenlaiset äkilliset hätäiset tokaisut. Huvittavaa anakronismia taas on jo siinä, että joku Mannerheim yleensäkin kohtaa aiemman sukupolven Runebergin. Lukija on voinut aikaisemmin miettiä, mitä tapahtuisikaan jos Mannerheim ja Runeberg kohtaisivat? No, meidän näytelmässämme Mannerheim päätyy juomaan Runebergin pontikat ja Runeberg päätyy pieksämään Mannerheimia mahaan, jotta tämä antaisi ylen hänen kallisarvoisen pontikkansa korkojen kera. Mutta nyt eksymme etäälle kielenkäytön aihepiiristä.
    Mannerheimin puheenparsi on luku sinänsä; häntä kun mollataan tässä näytelmässä ehkä eniten kaikista. Syy tähän löytyy mm. siitä että hänet taannoin äänestettiin Suomen kansan toimesta kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi. Mannerheimimme puhuu "siansaksaa", suomen, ruotsin, saksan ja venäjän sekasotkua, joka tosin tuntuisi paranevan laadultaan parin marskin ryypyn jälkeen. Täten me mm. herätämme taasen eloon kysymyksen kuinka paljon suomalaista Mannerheimissa nyt loppujen lopuksi edes olikaan.
    Suurmiehet rakastavat toistuvia fraaseja, joissa kiteytyy suurmiehekkyys. Tällaisia ovat esimerkiksi Snellmanin "vanha kettu", asian "kaluksi tuleminen" ja tietysti Runebergin röyhkeä "Hå hå håå!"
    Suurmiesten hevosille on annettu rajoittunut puheen lahja faabelien tapaan. Aisopoksen tarinoista poiketen elukoidemme edesottamukset eivät kuitenkaan ole luonteeltaan opettavaisia, ellei sitten joku kohtalaisen sairas yksilö sellaisiksi niitä halua mieltää. Missään tapauksessa niitä ei sellaisiksi ole tarkoitettu. Sivumennen sanoen lukija saattaisi odottaa, että tällaisessa kansallisromanttisessa eepoksessa olisi paikallaan ylistää suomenhevosta, hakkapeliitan ikiaikaista uskollista kasvinkumppania, mutta onhan jo sanomattakin selvää, etteivät meidän suoraan sanoen sikamaiset lurjuksemme ja kelmimme sellaiseen ylevyyteen yllä vaan kuolaavat parempien maiden paremman väen parempien elukoiden perään - häpeällisesti.

Suurmiesten keskinäisistä voimasuhteista

Voimakkain suurmiehistä on itseoikeutetusti Runeberg. Näin ollen hän on myös rappeutunein ja sikailevin. Paljon mahtia on myös Mannerheimilla, joskin hänen suurimmaksi ansiokseen jää todellinen suurmiehen viinapää;  vaikka hän olisi kuinka sekaisin, hieman oksenneltuaan hän on jälleen valmis uusiin seikkailuihin. Eino Leino on  saanut näytelmässämme  jonkinlaisen pyhän narrin osan. Muut suurmiehet pilkkaavat häntä ja kutsuvat häntä "tuhnuttavaksi läskiksi", mutta joskus hän pukee yllensä myös hyveyden viitan. V.A. Koskenniemeen suhtaudutaan pelonsekaisella kunnioituksella. Eugen Schaumann ei ole hengen jättiläinen, mukana vain tulevan tekonsa ansiosta, joten hänet on alennettu kyyppariksi. Sibelius on arvostettu suurmies ja protagonisti, Aino viaton ja puhdas - toisin kuin irstauden kuningatar, savolainen Minna Canth. Topelius on arvostettu, vaikkakin hieman epäilyttävä tapaus. Satusetä, mokoma namusetä.  J.V. Snellmanista on tullut paljon kaivattu diplomaattinen järjen ääni rikkonaisen suurmiesten joukon sikailevaan kokonaisuuteen. Viinan vaikutuksen alaisena Snellmanista tuli kuitenkin väliaikaisesti pikemminkin Runebergin talutusnuorassa kulkeva koira. Aleksis Kivellä oli vastaava rooli, ennen kuin hänkin jo joutui  aikamoiseen rappioon. Elias Lönnrot on pitkän linjan raittiusmiehenä suurmiehistä tavallaan heikoin, onhan hänellä luonnollisesti heikoin viinapääkin. Kilttinä miehenä hän tuo lukijalle jotakin, johon samaistua Runebergin eläimellisen mylvinnän sijaan. Kivi toimii Lönnrotin ystävänä, suojelijana, ja humalaan juottajana, joskin hänkin moittii Lönnrotia äpäräksi kun siltä tuntuu. Ahlqvist on antagonisti, koska hän piinasi aikoinaan Aleksis Kiveä. Josef Julius Wecksell on kaatunut sankari. Ulkomaan suurmiehiin suhtaudutaan varauksella, joskus pilkallisesti. Mika Waltarin rooli on mystinen. Hän tuntuu matkustavan täysin vapaana ajassa ja paikassa poiketen vielä vain tavanomaisista anakronismeista ja epäjohdonmukaisuuksista.
    Suurmiehet eivät liiemmin arvosta toistensa saavutuksia, koska ovat niin itserakkaita ja lapsellisia. He ovat nykyajan mittapuulla moraalittomia rasisteja, alkoholisteja sekä irstailijoita ja tämä saa myöhemmissä näytöksissä suorastaan absurdit mittasuhteet saavuttaen karnevaalin hengen.

Suurmiesten yliluonnollisista kyvyistä

Meidän kansakuntamme kivijalat eivät ole tavallisia tallaajia vaan he ovat kuolevaisia kunniakkaampia. Heillä on mm. ilmeinen kyky nähdä tulevaan; kenestä tuleekaan kansalliskirjailija, kenestä taas presidentti tai muuten valtiomies. Tästä huolimatta he yrittävät muokata historiaa mielensä mukaan ja yleensä he pönkittävät itseään. Esimerkiksi kansallisrunoilijaksi uskoo tulevansa niin Runeberg, Leino kuin Koskenniemikin. Vekkulia on, että mehän tiedämme kuinka todellisuudessa kävi. Kenties suurmiehet kieltävät totuuden itseltään ja ovat mm. siksi niin ajoittain depressiviisiä ja hunningolla, kenties he saavatkin vain eteviä etiäisiä tulevista tapahtumista. Jospa tulevaisuus liikkuu alati. Toisinaan suurmiehet saavat vaikutteita toisiltaan ja viittaavat tuleviin teoksiinsa ja toisinaan on kuin heidän koko tuotantonsa olisi jo historiaa.
     Myöhemmissä näytöksissä paljastuvat Lönnrotin akateemisissa piireissä kauan salatut alkukantaiset shamanistiset voimat, jotka kutsutaan esiin vain todellisessa hädässä. Tärkein suurmiehiä yhdistävä yliluonnollinen voima ei ole se ilmeinen nerous, luovuus ja viisaus; ei se hengen palo tai laulun lahja; ei edes hämmästyttävä viinapää ja libidon voima; vaan ennen kaikkea uskomaton röyhkeys ja suoranainen vittumaisuus, sanalla sanoen: kusipäisyys.

(Teksti laajentuu.)