(Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa on meneillään Elias Lönnrotin Kalevala-luento. Yleisön joukossa istuvat mm. nuoret ylioppilaat Aleksis Stenvall ja Emil Nervander.)
Lönnrot: ... ja silloin Väinämöinen ja Joukahainen kilpalaulannalle rupesivat, niin että siinä metsä raikas, eikä ollut sellaista kuultu näillä raukoilla rajoilla, poloisilla pohjan mailla sinä ilmoisna ikuna, jotta oli siinä Suomen poika vastaan vanha veli Pohjan poika, rattopoikka ruttopoika, ruttolan ovenpielen vartija, Pohjan paha väki, eikä siinä malttanut mieltä Lemminkäinen, joka impyen lemmestä huumaantui ...
Kivi: (Kuiskaa vieressään istuvalle Emil Nervanderille) Tämäkö nyt on se suuri doktorandi, se Suomen kunniaks Karjalan maat kulkenut pahnan pohjimmainen kräättälin poika, joka meille kävellen loi isänmaan ja äidinkielen?
Nervander: Doktor Elias Lönnrot, Suomen kielen taitaja, Snellmanin hyväks mainitsema, tämän maan suurenmoinen rakennusmies, joka perustuksen laski isänmaan toivioretkelle tulevaan kunniaan, valtaan ja maineeseen. Totisesti, totisesti: tämä on se mies!
Kivi: Sellaistapa ei Nylands nationin illanistujaisissa kuule, siellä juodaan maljat Freudenthalille, ja minäkin vaitomiehenä olen mukana kilistellyt, mutta kas kerran silmääni pisti heidän albuumistaan tämän suuren Suomen miehen rivi tai kaksi, jos useampikin, ja ihan ehtaa suomen kieltä, sen verta on suuren miehen veroinen tämä Elias, että on sielläkin miehen maine tunnustettu ja arvossapidetty.
Nervander: Jo toki on tunnustettava svekomanienkin riveissä, että maan kieli ja tulevaisuus on suomeksi jo taivaan ikikirjoihin luomisen päivänä kirjattu!
Lönnrot: ... ja silloin Kullervo kirosi kuin riivattu, kuin Herran hylkäämä pakanaparka suinkin voi, että siinä kohisi taivaat ja meret, mantereet tärisivät, että hänet niin julmalla tavalla oli taas ...
Kivi: Mutta eipä ole puheenlahjalla miestä siunattu, eipä totisesti ole, änkyttää ja takeltaa kieli kuin olisi takiainen suussa pistävä.
Nervander: Mutta sydän on kultaa ja sykkii isänmaan asialle.
Kivi: Senpä taisit oikein arvostella, veli hyvä, enkä minä vastaan väittämään ole. Mutta katsohan, katsohan tarkasti, jos silmäs näkö suinkin yltää, että mikä kumma se tuolta povesta pilkottaa?
Nervander: Näyttäisi jonkinmoinen puteli olevan.
Kivi: Sitähän minäkin. Ettei vain epäilykseni oikeaan osuisi...
Nervander: Mitäs sinun epäilykses sanoo, veli hyvä?
Kivi: Sanoopa vainen, ettei tuommoista kieltä kirkasmielen suusta kuunaan kuultu ole, eikä sanat niin kielen päähän takerru kuin nyt kuuluu, että ihan ilman mielenpiristystä ei tässä liikkellä liedä.
Nervander: Niin että armas opettajamme olisi kurkunpielet voidellut, niin että puhe kyllä tulee kurkusta suuhun, mutta takertuupi sitten kielen päähän, niin kuin nyt saattanee itse kukin todeta, jos iltaa edes kerran eläissään on istunut hyvässä seurassa.
Kivi: Juuri näin on aatokseni.
Lönnrot: ... ja silloin vaka vanha Väinämöinen survahti vetehen ja tissilöihin tarttuvi, kiljahtavi siinä Aino-neito, tyttö koito, niinpä Väinön poika raiskutti viattoman impyen, kalu kovana koluutti pitkin metsämantereita, puolukkavarvulla vihmoi ...
Kivi: Kuules nyt tuota. Ei tuo selvämielisen puhetta ole.
Lönnrot: ... mutta paikalle saapuvi Lemminkäinen äitinsä kyydillä, näetsen äitinsä rinnoilla ratsastaen, niitähän pienenä pojan koltiaisena oli imeäkseenkin saanut, niin että eikö nyt ratsastaisi, näin Karjalan mailla tehdään näet, se on siellä tapana ...
Kivi: Onhan jo kokonaan tolkku poissa tuosta tarinoinnista. Etkös kuule?
Nervander: Vaan tiesitkös, että tämä Elias on myös vältskäri. Monen monituista vuotta Kajaanissa parannellut talonpojan vaivat.
Kivi: Niinkö on monitaituri mies tämä Suomen toivon hippu? Mutta sepäs sattuikin sopivasti, kun minulla on lääketieteellinen probleemi päälläni, siihen avun mielelläni soisin saavani.
Nervander: Käy toki luennon päätteeksi asiasi esittämässä, ehkä löydät avun.
Kivi: Näin totisesti teen!
(Luennon aikana Lönnrotin puhe alkaa takellella yhä enemmän ja enemmän. Tuon tuostakin hän nappaa huikan povitaskussaan lämpiävästä moukkupullosta. Luennon loputtua mies on umpituiterissa.)
Kivi: No niin! Nytpä kapuan alas asiani esittämään!
(Kivi astelee humaltuneen Lönnrotin luo.)
Kivi: Minä, ylioppilas Stenvall, tervehdin teitä, herra doktorandi, meidän vaivaisten ainut toivo ja ilo, armoitettu opettaja, Jumalan siunaama varjeltu sielu, olkaa tuhannesti kiitetty luentonne johdosta!
Lönnrot: Päivää päivää ja tervetuloa oppimaan Suomen kielen kuin mielenkin salat!
Kivi: Olen toki vakaa Suomen mielen mies, mutta tällä kertaa on asiani toinen, näet kuulin teidän vältskärin hommaa toimittaneen, niin että lääketieteen salatkin teille ovat tutuksi käyneet, ja nyt toivoisin apua saavani vaivaan, joka minua jo pitkät tovit on raadellut.
Lönnrot: Kerro, poikani.
Kivi: Ongelmani on senlaatuinen, että välillä nuo sairaat tuntemukset - vasitenkin valveisen yön synkkinä hetkinä - kiusakseni tulevat, enkä tiedä kuinka tätä sairautta hoitaisin. Monet kerrat olen langennutkin, mutta sentään yrittänyt rukouksella ja paastolla vaivastani parantua.
Lönnrot: Tarkoittanet itsesaastutuksen inhaa syntiä?
Kivi: Siitähän se puhe on.
Lönnrot: Paras lääke vaivaan on toki naisen läheisyys, mutta jos sitä ei ole saatavilla, suositan kylmää kylpyä. Sen neuvon antaisin vielä, että iloiseen taloon älä mene sairauttasi hoitamaan, sillä niissä pesii kuppa. Sieltä minäkin sain paiseen kivekseni juureen, enkä koko ammattitaitoni hyvälläkään siihen lääkettä löydä!
Kivi: Suuret kiitokset, tohtori. Tästä oli apu vaivaani.
Lönnrot: On aina ilo auttaa nuoren polven toivorikkaita mieliä!
(Kivi poistuu juhlasalista. Lönnrot jää tyhjään saliin ottamaan naukkua.)